Taidokasta velvollisuuksien välttelyä

Koska olen äärimmäisen hyvä välttelemään tärkeitä velvollisuuksia (kuten esimerkiksi Suomen nationalismista kirjoittamista historian tutkimusta varten) niin päätinpä tehdä kyselyn, ettei aikaa vain mitenkään jäisi muuhun aktiivisuuteen enää tänään. Okei, kyllä mä sen aloitan... Kohta!

Missä olet? > Kotonapa hyvinkin.

Mikä soi? > Tällä hetkellä ei mikään, Spotifyn aikaraja lähenee uhkaavasti...

Suunnitelmat? > SYNTTÄRIBILEET! Sen jälkeen sunnuntaina kotiin ja ankaraa lukemista kokeisiin.
Onko meikkiä? > Ei ole.
Mitä päällä? > Läskihuppari (miesten paksu huppari tjsp), toppi ja alushousut. Krr.

Häpeätkö monia asioita menneisyydessäsi? > En jaksa hävetä. Mitä hyötyä siitä on?

Häpeätkö itseäsi? > Harvoin mutta hartaasti. Yleensä minimoin vahingot ja hartauden ja olen häpeämättä kokonaan.

Hiusten väri? > Punainen.

Silmien väri? > Siniharmaa, toisessa valossa vihertävä ja kolmannessa turkoosi.
Koetko itsesi positiiviseksi ihmiseksi? > Muiden suhteen olen yltiöpositiivinen, mutta aina sorrun kuitenkin dissaamaan ja lyttäämään itseäni.
Oletko ihastunut? > En tiedä. Ehkä. En.
Onko rakkaus vaikea asia? > On se mun mielestä aika veemäinen ja jopa vaikea juttu. Odotan vielä muutaman vuoden, että jaksan edes yrittää mitään suuremman rakkauden metsästystä.

 

Onko rakkaus yliarvostettua? > Ei.
Voiko sinkkuna olla oikeasti onnellinen? > Voi toki!
Tuletko toimeen kaikkien kanssa? > Nykyään en enää niin hyvin kuin ennen, en tiedä mistä johtuu. Kaipa olen taas alkanut ilmaisemaan itseäni tahdittomammin tai jotain.
Onko sinulla paljon kavereita? > Tarpeeksi.
Kavereissa, laatu vai määrä? > Priimalaatu, ofkoors!
Montaako ihmistä voit sanoa vihaavasi? > En oikeastaan ketään.
Montaako ihmistä voit sanoa rakastavasi? > Muutamaa tärkeää henkilöä, jotka ovat vaikuttaneet elämääni pitkällä aikavälillä. Yksi heistä on pikkusiskoni.
Oletko suututtanut jonkun läheisesi lähiaikoina? > En ole.

Tahtoisitko pyytää joltain anteeksi? > En.
Mikä kappale sulattaisi sydämesi jos joku laulaisi sinulle tämän, osasipa hän laulaa tai ei? > CMX - Pelasta maailma tai mahdollisesti Tarzanista (apuapua, se on liian ihana elokuva!) tuttu You'll be in my heart by Phil Collins.
Kuka on viimeksi nähnyt sinun itkeneen? > Pikkusisko ja äiti.

Koetko itsesi masentuneeksi? > En osaa sanoa. Ehkä hiukan.

Miten käyttäydyt, kun olet surullinen? > Itken, tuijotan tyhjyyteen, itken lisää, kuuntelen musiikkia ja sammun itkuuni.
Kuunteletko paljon surullista musiikkia? > Aina ollessani surullinen ja vähän muulloinkin eli joo, aika paljon.
Mikä on omasta mielestäsi pahin vikasi? > Saamattomuus kaiken suhteen. Olen mahdollisesti maailman laiskin ihminen.

 

Mikä on suurin huolesi elämässä juuri nyt? > Koulu.
Jos voisit elää uudestaan jonkin muiston, mikä se olisi? > Viime kesän kokonaan.
Annatko helposti periksi? > En.

Mikä on onnennumerosi? > Kolme kai. Se tuntuu hyvältä numerolta (ja on Petteri Nummelinin maajoukkuenumero, KEU!)
Nautitko pyykkien pesemisestä? > Nautin, mutta vihaan niiden kuivumaan laittamista ja viikkaamista. Blaah!
Pidätkö kylmistä tai kuumista suihkuista? > Kuumassa on parempi olla.

Millainen sää on nyt? >  Aurinko on laskenut ja ulkona on aika viileää.
Oletko tyytyväinen siviilisäätyysi? > No juu, olen.
Kenen julkkiksen kanssa haluaisit viettää päivän? > Jonkun suuren musiikki-ihmisen. Ehkä John Lennonin tai Ray Charlesin.

 

Mitä värejä haluaisit häidesi teemaksi? > Petroolinsinisen ja hopean. Tai en tiedä, en osaa sanoa koska tuskin tulen ikinä menemään naimisiin. En halua.

Mikä on lempivärisi? > Mielialan mukaan vähän kaikki.

Näetkö tähtiä taivaalla juuri nyt? > En.
Mitä tekisi mieli juuri nyt? > Ai ruokaa? En tiedä, mutta nukkumaan meno ja itseopiskelevat kirjat olis aika jees...
Kuvaile yhdellä sanalla, että miltäs nyt tuntuu? > BLAAH!
Onko sinulla mitään outoja asioita huoneessasi? > Poikakaverin uimashortsit ja toisen pojan ajohanskat. Lol?

Onko ihminen, jota viimeksi halasit, vanhempi kuin sinä? > Ei ole.

Minkä takia pidät ihmisestä, josta pidät tällä hetkellä? > Pidän HEISTÄ, koska he ymmärtävät minua.
Mitä teit tänään kuuden aikaan aamulla? > Nukuin.

 

Odotatko innolla mitään? > Ensi viikon keskiviikkoa. Vapaapäivä! Ja tietty huomista, kun on bailut.
Ihminen, josta pidät, tulee ja suutelee sinua, mitä tekisit? > No suutelisin takaisin, herranjumala! Ei tollasesta tsäänssistä pidä luistaa!
Mitä viimeksi lähetetyssä tekstiviestissäsi lukee? > Ne oli Emman skodussa...
Milloin olit viimeksi onnellinen? > Tänään.
Onko iällä väliä parisuhteessa? > No sanotaanko, että iän merkitys parisuhteessa on pienempi kuin mitä voisi luulla.
Kaipaatko sitä, miten asiat joskus olivat? > Kaipaan aika paljonkin, kyllä.
Milloin on syntymäpäiväsi? > 19. toukokuuta eli öö, eilen!

 

Pidätkö läheisyydestä? > Tiettyyn rajaan asti ja tietyiltä henkilöiltä. Jos jotain asiaa vaadin mahdolliselta poikaystävältä niin sitä, että voidaan olla vain hiljaa vierekkäin puhumatta mitään, eikä kummallakaan ole vaivaantunut olo.

Mitä tekisit jos kumppanisi tutkisi puhelimesi? > Olisin vihainen ja miettisin ehkä uudelleen, jaksaisinko olla kyseisen ihmisen kanssa mikäli tapahtuma toistuisi aina vain uudelleen. Urkkiminen on törkeää.
Onko elämässäsi ihmisiä, joiden seurassa voit olla täysin oma itsesi? > Thank God, että on!
Oletko vihainen kenellekään tällä hetkellä? > En.
Oletko ystävällinen kaikille? > Aina tiettyyn rajaan tai kipukynnyksen ylittämiseen asti. Jos joku käyttäytyy mua kohtaan aina törkeästi - olin sitten miten mukava tahansa - niin en aio jatkaa ystävällisenä.

Unelmista ja olemisesta

Näin ensi alkuun täytyy myöntää, että olen ihan hirvittävän ailahtelevainen ja saamaton luonne. Haluan saavuttaa paljon, mutta joskus taas tuntuukin, että en halua mitään. Toivon aina olevani jotain muuta mitä en juuri sillä hetkellä ole ja jos jotakin saan, niin aina voisi(n) olla jotain muuta. Jotain parempaa, jotain enemmän. Vaikka luulin jo päässeeni ylitse perfektionistiminästäni, silti huomaan sen kolkuttelevan ovellani turhan usein - varsinkin näin viimeisillä viikoilla ennen kesälomaa. Kaikki pitäisi osata, loppuun asti pitäisi jaksaa painaa, luovuttaminen on heikkoutta ja niin eteenpäin... Täytyy sanoa, että olen henkisesti todella kovilla, eikä syy ole ainoastaan kiireessä vaan myös omissa ajattelumalleissani.

Olemisen sietämätön keveys... Lause, jonka olen kuullut moneen otteeseen ja samalla lause, jota en ikinä ymmärrä. Olenko koskaan tuntenut olemisen sietämätöntä keveyttä? Ehkä en. Minulle elämä on ollut aina enemmän tai vähemmän suorittamista, toisten miellyttämistä ja jopa niinä hetkinä, kun olemisen pitäisi olla "kevyttä", olen stressannut vaikka ja mistä asiaan kuulumattomasta. Voisin melkein väittää, etten ole ollut vilpittömän keveässä olotilassa kuin viimeksi lapsena. Lapsena leikkiessä ja ilman velvollisuuksia saatoin ehkä olla ajattelematta mitään ylimääräisiä tai turhia juttuja, joita tässä ah-niin-ihanassa nuoruuden ja aikuisuuden välimaastossa tuntuu pukkaavan joka raosta. En vain tällä hetkellä osaa olla ja elää ilman jotain, josta ottaa kiinni ja joka jollain tavalla velvoittaa jatkamaan normaalia arkea vielä irtioton (bileet, rauhaisa ilta rannalla, piknik kavereiden kanssa jne.) jälkeen. Joskus haluaisin oppia sen vapautta tihkuvan elämänasenteen, joka suorastaan moittii tulevan ajattelusta ja komentaa pysymään tässä. Sillä elämä ei ole tulevaa eikä mennyttä, se on nykyhetkeä. Se on kuluvat sekunnit, ei kuluva tunti tai päivä. Jokaisesta hetkestä pitäisi iloita sellaisenaan, mutta mistä sellaisen taidon voisi itselleen kehittää?

Unelmointi on tietenkin jollain tapaa keino irtautua arjesta ja elää tässä hetkessä, vaikka unelmointikin yleensä jollain tapaa liittyy tulevaisuuteen ja siten sulkee pois pelkästään hetkessä elämisen. Mutta oh boy, unelmointi on ihanaa! Suurimpana unelmanani voin tällä hetkellä ehkä pitää oman itseni kehittämistä siihen pisteeseen, että oppisin ihan toden teolla nauttimaan minuudestani enkä aina vertaisi itseäni muihin. Haluan oppia arvostamaan - ei, vaan rakastamaan - itseäni ja unohtamaan sen, mitä muut tahtoisivat minun olevan. Minä olen minä, kokonainen, ainutlaatuinen - miksi sitä on niin vaikea sisäistää? Suurimpina ongelminani pidän vääristyneen kehonkuvan lisäksi sitä, että otan jokaisen vastoinkäymisen erittäin raskaasti (stressihormonit joutuvat siis koetukselle lähes joka koeviikko ja varsinkin näin juuri ennen lomaa) ja sitä, etten osaa kuvitella saamiani kehuja vilpittömiksi vaan niissä pitää muka aina olla joku porsaanreikä, olivat ne sitten positiivisia tai negatiivisia kommentteja. Ongelmalapsi ilmoittautuu siis! Oma pääni on niin monimutkainen systeemi, että en todellakaan käsitä sitä aina. Nämä asiat, jotka mainitsin, eivät todellakaan ole helposti korjattavissa. Aika lienee ainoa potentiaalinen parantaja. Se kun vain on niin pirun vaikeaa ja pitkäveteistä... Valivali!

Toinen unelmani liittyy tulevaisuuden ammattiin. Olen pitkään ja hartaasti poukkoillut eri ammattien välillä ja mielessä on juossut muusikon lisäksi myös kolumnisti, kirjailija, nutrition coach, life coach ja jopa evoluutiotutkija (!). Tällä hetkellä haluaisin kuitenkin olla personal trainer (heti kun sanon tämän, niin mieleni kuitenkin vaihtuu...!). En tiedä, miten pitkään tämä innostus kestää, mutta tällä hetkellä personal trainerin koulutus tuntuisi sopivimmalta ja kiinnostavimmalta ammatilta itselleni. No, lukiota on vielä kaksi vuotta ja sen jälkeen nähdään, minne suuntaan vai suuntaanko minnekään. Toisaalta olen myös ajatellut jättäväni lukion kesken, mutta aion kuitenkin yrittää selvitä siitä kunnialla jo ihan oman pääni vuoksi: se antaisi uskoa siihen, että todella pystyn olemaan kuin normaalit ihmiset. Etten ole heikko tai niin laiska mitä annan olettaa.

Niin, oleminen ja unelmointi ovat tärkeitä asioita elämässä. Joku joskus sanoi, että "never stop dreaming", ja taidan olla samoilla linjoilla hänen kanssaan. Jos tahtoo elää elämäänsä eteenpäin ja saavuttaa jotain, niin pitää unelmoida. Unelmista saa voimaa ja oleminen helpottuu kun on jotain, mistä unelmoida. En tiedä, onko tässä mitään logiikkaa, mutta silti - unelmien myötä voi kehittää itseään ja oleminen muuttuu sietävämmäksi (sietämättömän keveäksi?) , kun alkaa lähestyä unelmiaan.

Never stop dreaming siis! Elä, nauti, unelmoi... Ole oma itsesi ja tee, mikä tekee sinulle hyvää - sillä itsensä kehittäminen ja uuden ja mieluisan oppiminen tuskin on ikinä tuottanut kenellekään yhtään harmia. Right?

Tunnustan!

"You are beautiful-tunnustus on tarkoitettu kaikille blogspotin näteille blogikirjoittajille. Tunnustuksen saaja haastetaan julkaisemaan 3-5 ennen julkaisematonta kuvaa omasta elämästään (oman kameran kätköistä) pienten selitysten kera ja jakamaan tunnustus eteenpäin kolmelle (3) muulle!"

Tämmöinen ihana muistaminen sitten saapui blogimaailman toppahabalta, ihanan positiiviselta ja mukavalta Corelta! Kiitos älyttömästi♥ Sääkin olet kaunis!

Sitten haasteeseen... Voi apua! Olen varmaan jo käyttänyt kaikki kamerani kuvat täällä kertaalleen, mutta yrittänyttähän ei laiteta, eihän? Eikun vaan arkistoa selailemaan.

Olen taatusti pitkien ja kiireettömien aamujen ystävä. Se tunne, kun mihinkään ei ole kiire ja mitään ei ole pakko tehdä vaikka koko päivänä, aah...! Pitkiin aamuihin kuuluu luonnollisesti myös hitaasti nautittu ja hyvältä maistuva aamupala sekä aamukahvi. Juon kahvini nykyään mustana, vaikka muistaakseni taisin aloittaa maitokahvilla (miksiköhän sekin piti aloittaa? Olen joskus ollut houkutuksille altis pieni lapsi, myönnetään...). Tämä kuva ei ehkä ole sieltä parhaimmasta päästä kuvaamaan pitkää ja kiireetöntä aamupalaa, mutta anyways, tuollaista ruokaa minä syön. Kupissa mustaa kahvia, leipälautasella kurkkua, vihreää pestoa ja itsetehtyjä lihapullia (nauta-sikaa, en mä mitään fätfriitä syö!). Namia.

Harkitsin kahdesti, kehtaanko laittaa tämän kuvan vai en... :D Kuva taitaa olla vuodelta 2005 tai 2006 ja se on otettu kaverin mökillä. Melkein hävettäisi myöntää, että olen tuo blondi pleikkarinhakkaaja, mutta oonhan mä oikeesti aika suloinen! Ainakin on viidessä tai kuudessa vuodessa tapahtunut muutosta tämänkin muidun naamavärkissä.

 

Kuva kolme: 2010 marraskuu, Berliini ja äiti♥ Tökkäsin sormeni paavin korvaan, koska tuntui siltä. Olen vajaaälyinen, tiedän :D Vahakabinetissa törmäsin myös mm. Hitleriin ja Marilyniin, joista jälkimmäinen on ehkä kaunein nainen ikinä!

She on shit (lol) siinä! En jaa palkintoa eteenpäin - sori! - koska en tiedä kuka tämän on jo saanut ja kuka on oikeesti saanut mutta ei tunnista. Haha. Kaikki mun blogilistalla olevat on beautiful bloggereita! Pus!

What's your shape for the summer?

Nyt kun olen itse kerännyt elopainoa reilusti viime kesän jälkeen, olen jo NÄIN lähellä alkaa taas laihduttamaan urakalla kohti sitä ns. bikinikuntoa/rantakuntoa/mitälienee. Sitä kuntoa, jossa olin viime kesänä ja johon olin tyytyväinen. Suunnittelin jo kaiken valmiiksi, mitä syön, miten liikun ja miten voin välttää houkutukset ja sitten eksyin jotenkin lukemaan tämän postauksen ja aloin taas miettimään asioita.

Rantakunto - mikä se on? Naistenlehdet pursuavat kesäkuntoon-laihisohjeita (ja myös niitä sulata joulukinkkusi/grillimakkarasta kalkkunanakiksi-kuureja, joiden tulokset kestävät korkeintaan yhtä kauan kuin dieettiä jaksaa noudattaa) ja uskokaa pois, niillä on hiton kova menekki. Tämän perusteella uskaltaisin siis väittää, että lähes kaikki naiset (miksei miehetkin) jopa olettavat, että kesäksi kuuluu kiristellä, kesällä kuuluu olla bikinikunnossa. OT: Jos rantakunnolla on nimi, niin sitten tottavie pitäisi olla talvikunnollakin (mikäli tähän oravanpyörään kuuluvaksi itsensä mieltää): sulamaton silava, konvehtipäkki, toppahaba? Mutta ihmiset rakkaat, kertokaa minulle: MIKÄ bikinikunto? Miten se poikkeaa siitä kunnosta, jolla pärjäämme valtavan hyvin kesän ulkopuolisen ajan? Miksi siihen pitää pyrkiä?

Ihminen (nainen!) on turhamainen eläin. Se on fakta. Haluamme aina kaikkea, mitä emme voi saada ja/tai mikä on mahdollista vain kärsimyksen kautta. Utilitarianisti sanoo, että ihmisen pitää etsiä suurinta onnellisuuden määrää ja tehdä sen mukaan, mikä heille tuottaa eniten iloa - onko dieettaaminen sitä? Enkä nyt kiellä sitä, etteikö laihduttaa saisi, päinvastoin. Itsekin myönnän kaipaavani nafteiksi jääneitä housuja takaisin vakiokäyttöön, mutta uskon sen onnistuvan ilman kärsimystäkin. Laihduttaminen on joillekikn merkittävästi ylipainoisille se suurin teko vähentää sairastumisriskiä ja helpottaa elämää noin muutenkin, mutta normaalipainoisella se lienee lähinnä juuri tätä "turhamaisuutta" ja sen - ah, kirosana - kiinteyden hakemista laihduttamalla ja mahdollisesti niin minikaloreilla, että kiinteydestä ei kuurin ja lihasmassan katoamisen jälkeen ole tietoakaan.

Usein kuitenkin tuntuu siltä, että me normaalipainoiset olemme kaikkein ankarimmin pyrkimässä juuri tuohon otsikon rantsukuntoon. Miksi? Bikineissähän ne muutkin laihduttamattomat ja stressaamattomat siellä on eikä ne tiedä, oletko dieetannut uskaltaaksesi mennä biitsille. Sananen lihasta, ystäväiseni: ei niitä kiinnosta. Kukaan ei katso sinua halveksuen, olit sitten normaalipainoinen, alipainoinen, ylipainoinen tai mitä tahansa (ja mikäli katsoo, niin sillä on päässä vikaa); KUKAAN meistä ei ole täydellinen tai omista "täydellistä biitsikroppaa" ja vielä; kaikki me olemme erilaisia. Pituudeltamme, painoltamme, muodoiltamme, piirteiltämme... You name it. Miksi siis pitäisi väkisin pyrkiä olemaan jotakin muuta sen kahden ja puolen kuukauden ajan, kun voit olla oma ihana itsesi ja nauttia kesästä paljon vähemmällä vaivalla ja vielä mahdollisesti säilyttää "ikuisen bikinikuntosi" läpi koko vuoden eikä ainoastaan lomapäivien ajan?

Minä olen aina bikinikunnossa. Piste. Mulla ei ehkä ole timmiä vatsaa ja reiteni saattavat ottaa toisiinsa kiinni kävellessäni hiekkaista rantsua pitkin kuumana kesäpäivänä - mutta hitto vie, minä olen minä! Olen erilainen siinä missä kaikki muutkin ovat. Kroppani ei ole verrattavissa kenenkään muun kroppaan. Mikäli stress-free bodini ei kelpaa uimarannoille, niin antaa olla. Soronoo! Paipai! Vi ses!

Biksukunto sukkaa.